Hei kaikki!
Mä oon jo pitkän aikaa halunnu kirjottaa mun elämän suurimmasta taistelusta josta pääsin eroon vähän vajaa kolme vuotta sitten. Vasta nyt oon alkanu tajuamaan, etten ookaan käsitelly sitä asiaa loppuun asti vaikka niin luulin. Nyt mä aion päästää siitä taistelusta irti ja purkaa sen pois sisältäni. Tää teksti on mun tapa nyt tehdä se.
2012 loppuvuodesta menin Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan, mulle oli tarkotuksena tehdä iso selkäleikkaus. Mua pelotti ihan hitosti, tiesin jo aiemmin leikkauksissa olleena että riskit on isot. Lääkärit sano että jos kaikki hyvin menee, mun ei tartteis olla sairaalassa kun kolme viikkoa, joista kaks viimeistä viikkoa saisin viettää Jyväskylän sairaalassa, lähellä perhettä. Toivoin että kerrankin onni ois mun puolella ja asiat todellakin menis niin että pääsisin kotiin tuon ajan jälkeen.
Menin leikkaukseen, viimesiä ajatuksia mitä muistan, oli että mä selviän tästä, en kuole tähän. Pelko valtas mut aivan täysin. Sit pimeni, nukutus otti vallan ja siitä kaikki lähti. Ei voinu enää perääntyä. Tän ison leikkauksen jälkeen kun heräsin heräämössä, ensimmäisenä mietin että joko se on ohi. Koko kroppa tuntu tosi oudolta. Ja todellakin siltä et jotain oli tehty. En uskaltanu siinä vaiheessa vielä kattoo mitä se todella oli. Seuraavat päivät meni kipulääkkeiden, verikokeiden ja lääkärikiertojen ja muiden seurantajuttujen parissa hyvin pitkälti. Muistin taas miltä tuntuu sairaalaelämä, vaikkakin se oli pahempaa kun koskaan aiemmin. Vangittuna yhteen huoneeseen, kaupungissa jossa mulla ei siihen aikaan ollu ketään sellasia ihmisiä ketkä olis tullu pitämään seuraa. Tähän väliin on pakko kiittää suuresti mun maailman ihaninta äitiä joka ravas mun seurana kaikkein eniten ja tuki mua kaikessa. Hemmetti soikoon mikä supernainen!
Anyway, kaikki meni ensimmäisellä viikolla niinku pitikin ja lääkärit Kuopiossa olikin sitä mieltä että voin siirtyä jatkamaan toipumista Jyväskylän sairaalaan. Se riemastutti suuresti, koska sit pääsin lähemmäs mun perhettä ja kavereita. Tai noh, sillon ne kaverit kyllä katos aika kätevästi kun yht'äkkiä melkeinpä ketään ei kiinnostanu miten pärjään. Te harvat toverit jotka kävitte pitämässä seuraa, ootte suurta rakkautta! Hurjaa oli huomata miten moni katos ympäriltä.
Jyväskylässä kaikki lähti ensin menemään tosi hyvin, sain jopa tehtyä kouluhommia välillä eikä tarvinnu koko ajan keskittyy miettimään että haluun pois sairaalasta. Sit jossain vaiheessa kuitenkin kaikki muuttu ihan täysin. Mulla alko aivan tajuttoman hirveet kivut yhtenä aamuna, en voinu liikkua mihinkään suuntaan. Jopa silmien liikuttaminen teki kipeetä. Tiesin että nyt on jotain pielessä, ja pahasti. Otettiin verikokeita, magneettikuvia ja vaikka mitä muuta. Selvis että mun selässä oli paha tulehdus. Siitä seuraskin sitten siirto Kuopioon. Just se mitä pelkäsinkin. Siinä kohtaa tiesin, etten tuu pääsemään kotiin kolmessa viikossa niinku alunperin piti. Muistan sanoneeni matkalla Kuopioon ambulanssikuskille että mua pelottaa selviänkö tästä. Ne kivut oli hirveitä, puhumattakaan niistä muista kamalista oireista. Tuntu kun joku ois iskeny mua puukolla selkään ja samalla polttanu sitä liekillä. En todellakaan uskonu että kestäisin sitä kovin kauaa. Tuntu et nyt mun taisteluvoimat horju enemmän kun koskaan.
Kuopiossa mua ootti suoraan sanottuna helvetti. Uusia toimenpiteitä, jatkuvia lääkärien tapaamista. Henkistä hajoilua. Muistan, kun monesti kävi niin että kun lääkärit tuli aamukierrollaan mun huoneeseen, tarkisti haavat ja totes että jes nyt menee hyvin ja voi olla että kohta pääset kotiin, kerkesin olla kaks minsaa onnellinen siitä kunnes lääkärit käveli huoneesta ulos kynnyksen toiselle puolelle ja samantien joku haavan osa ratkes vuotamaan ja taas mentiin. Kipua, toimenpiteitä, verikokeita, magneettikuvia, mietintää että mitä helvettiä pitäis tehdä että tilanne saatais kuriin. Olin aivan varma että mä kuolen. Ja tuntu raskaalta nähdä miten mun perheellä oli hirvee huoli siitä mitä tapahtuu seuraavaks ja miten siitä kaikesta selvitään. Välillä jopa mietin enemmän niiden jaksamista kun omaani.
Joulu alkoi pikkuhiljaa lähestymään. Pelkäsin että joudun olemaan jouluaaton sairaalassa, ja vieläpä siellä Kuopiossa. Noh, lopulta tuli jouluaaton aamu. Lääkärit tuli kierrolle tavalliseen tapaansa. Taas samat haavojen tarkistukset ja kysymykset voinnista kun joka päivä siihenkin asti. Ainoot asiat mitä sain sanottua, oli että mä haluan kotiin tänään. Mun on päästävä kotiin. En halua olla sairaalassa joulua. Mua hävetti suunnattomasti vaan hajota itkuun niiden lääkäreiden edessä. Pelkäsin todella paljon. Halusin vaan pois sieltä. Edes jouluksi kotiin. Hetken miettimisen jälkeen vanhempi lääkäreistä katto mua ja totes että pääsen kotiin heti kun kyyti on valmiina. Siinä vaiheessa mut valtas uskomaton riemu. Nyt mä tiesin että pääsen pitkästä aikaa omaan kotiin, mun perheen luo. Ei sitä onnellisuutta voi edes sanoin kuvailla.
Matka Kuopiosta kotiin tuntu todella pitkältä, halusin vaan jo olla perillä, kotona. Sit kun vihdoin sinne pääsin, voin sanoo että se oli yks hienoimpia asioita ikinä kun pikkuveljet odotti eteisessä ja toivotti tervetulleeks kotiin. Haistoin oman kodin tuoksun, näin äitin. Kaiken niin helvetin rakkaan mistä jouduin olemaan erossa kauan. Se onnellisuus oli niin perkeleen hienoo. Siinä hetkessä tajusin ihan todella sen miten suuri se ikävästä johtunut tuska oikeestaan olikaan ollu. Se joulu oli paras koskaan, vaikkakin oli tietynlaiset kivut enkä ollu todellakaan kunnossa vielä siinä vaiheessa. Mut sillon mä tajusin oikeesti mitkä asiat tässä elämässä todella on niitä pääasioita. Ja sillä hetkellä parasta oli rakkaat ihmiset, äidin vanhempien koiratoveri ja oma koti. Mun perhe. En tarvinnu mitään muuta. Muistan joululahjoja avatessani sanoneeni että oikeesti mulle suurin lahja on se että saan olla kotona, ja elossa.
Joulun jälkeen kuitenkin kaikki meni jälleen pieleen. Kun jouluaatto oli maanantaina, joudun takas Kuopion sairaalaan saman viikon torstaina. Kivut oli aivan kamalia ja haavoja poltti taas. Menetin uskoni toipumiseen siinä vaiheessa lähes täysin. Muistan kelanneeni mielessä matkalla Kuopioon että okei, tää oli tässä. Mä en tuolta tällä kertaa takasin pääse. Kaikki alko alusta. Sama sirkus uudestaan, lisää toimenpiteitä ja lääkäreiden miettiviä katseita kierroilla joka päivä siitä että mitä tehdään seuraavaksi. Ruokakaan ei enää maistunu enkä jaksanu oikeen mitään tehdä, olin todella heikossa kunnossa. Pelko otti vallan taas. Kaikki tuntu niin mahdottomalta, ei mikään onnistunu. Taas kerran vanha kaava toistui, lääkäri kun käveli hyvien uutisten jälkeen ulos huoneesta niin jotain tapahtu ja kaikki oli taas pielessä. Tuntu ettei se kierre vaan lopu ja oon ikuisesti sen huoneen vanki. Vuosi vaihtui, sairaalan ikkunasta rakettien ammuntaa ja ambulansseja katsellen. Sillä hetkellä tuntu kun ne rakettien värit ois ollu ainoot ja viimeset värit mun elämässä.
Olin todella pettynyt ja mieli maassa siitä kaikesta kun ei asiat menny niinku piti ja halusin. Mietin joka päivä et miks tää pitää tapahtuu just mulle, mitä pahaa mä oon tehny ansaitakseni tän kaiken paskan. Opiskelukaan ei onnistunu samaan tahtiin kun koulun penkillä. Syytin siitä itteeni, ajattelin vaan että oon epäonnistunu kun en selviä kouluhommista ja toipumisesta samaan aikaan. En hyväksyny sitä että pitäis levätä välillä eikä vaan opiskella. Raivostutti suuresti kun piti jossain vaiheessa vaan todeta etten pystykään ihan kaikkeen mihin haluaisin pystyä. Kukaan ei oikeesti voi olla mikään superihminen, mut mä en vaan halunnu myöntää että mäkään en pysty olemaan sitä.
Mutta sit mun ympärillä olevat ihmiset sai mut lopulta tajuamaan et sen koulun ja kaiken muun suorittamisen voi hoitaa myöhemminkin, ensin pitää toipuu. Jumalauta sen myöntäminen oli tuskaa. Ei vaan ollu vaihtoehtoja. Ei niiden leikkausten ja kipujen takia vaan voinu keskittyy mihinkään ylimääräseen sen toipumisen rinnalla.
Lopulta sitä valoa todellakin näky tunnelin päässä. Tammikuussa 2013. Yhdeksän pitkän sairaalassa vietetyn viikon jälkeen mulle vihdoin sanottiin että nyt sä oot niin hyvässä kunnossa että pääset kotiin. Se riemun ja itkun määrä oli ihan käsittämätöntä. Niin siis sen jälkeen kun olin hetken ensin epäröiny ja ollu sitä mieltä että okei tää menee kuitenkin taas pieleen. Mutta ei, mä pääsin kotiin. Nyt se tunne kun pääsin eteisen kynnyksen yli sisälle, oli taas jotain ihan uskomattoman suurta niinku sillon jouluna. Muistan vieläkin miltä tuntu syödä eka safka keittiön pöydässä, itkien. Muistan että se oikeesti maistu ruualta verrattuna siihen mitä sairaalassa tarjottiin. Hyi hitto, sitä ei ole ikävä! Tosin tämänkään kotiutumisen jälkeen ei asiat menneet niinku piti. Kävin vielä jonkun verran myöhemmin ottamassa vauhtia Kuopion sairaalasta. Mutta onneks sillon vaan hetken verran. Ja onneks sillon en kerenny pelkäämään ihan niin paljon kun aiemmin.
Vhdoin pitkän taistelun jälkeen ja jonkun verran kotona levättyäni sain pikkuhiljaa elämästä kiinni taas, menin kouluun ja näin ihmisiä taas pitkästä aikaa. Tunsin olevani elossa, selviytyjä. Ja selviytyjähän mä kai lopulta olinkin. Kerrankin olin ylpeä siitä, että olin väärässä kun sanoin monesti etten selviä moisesta taistelusta. Mä selvisin! Uskomatonta. Vaikka kävin monesti hakemassa uudestaan vauhtia sairaalasta, jopa vielä pitkänkin ajan päästä kotiutumisesta niin silti voin todeta etten vaihtais tota kokemusta pois. Hullua, eikös vaan?. Tuo kaikki paska kuitenkin opetti mulle niin paljon esimerkiks siitä, että tässä elämässä pitää osata arvostaa ihan pieniäkin arkisia asioita. Mikään ei oo itsestäänselvää eikä ikinä voi tietää mitä tapahtuu. Ja pitää elää täysillä jokainen päivä. Eikä pidä antaa periks vaikeen paikan tullen. Täytyy uskoo itteensä.
Mä haluun ihan lopuks kiittää ihan jokaista vielä joka oli mun tukena noina aikoina, te saitte mut taistelemaan ton kaiken paskan läpi ja tajuamaan että mä en oo luovuttaja tässäkään asiassa. Suurin arvostus menee toki äidille joka oli uskomattoman upee tuki, jos jotain ihmistä arvostan todella niin se on mun äiti. Rakkain ihminen nyt ja aina! Ja myös erittäin tärkee voimanlähde oli bändi jonka musa sai mut tajuamaan että periksi ei anneta. Reckless Love. Jokaisena heikkona hetkenä niiden musa oli se juttu mihin turvautua.
Kuten jo tekstin alussa mainitsin, näin mä puran ja käsittelen tän asian nyt vihdoin loppuun. Ja voin sanoa, että nyt tuntuu paljon kevyemmältä. Tällä tekstillä haluun myöskin herättää ajatuksia siitä, että jengi arvostais läheisiään, tukis niitä kun on vaikeeta. Koska niinku jo sainoin, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu eikä mikään oo itsestäänselvää koskaan. Ehkäpä joku jopa lukee tän ja oppii jotain tai tää pistää miettimään elämää. En tiedä. Mut jos joku eksyy lukemaan niin kiitän. Se on mulle iso asia. Toi kokemus opetti ja kasvatti mua ihan perkeleesti. Nyt voin tyytyväisenä jättää sen taakse eikä se enää kummittele mielessä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin pää pystyssä, kohti uusia pettymyksiä! Rakastakaa läheisiänne ja eläkää täysillä, repikää riemua pienistäkin asioista! Meillä kaikilla on kuitenkin vaan yks elämä! <3
